Tulipa mieleeni aika joskus 90-luvun alussa, kun oli sama tilanne. Joku koira, nyt en muista oliko lansu vai Johanin bernhardi, alkoi synnyttää päiväsaikaan (fiksuja semmoiset koirat! Päivällä on parempi synnyttää kuin yöllä, ainakin omistajan näkökulmasta.). Anna tai Anton oli ihan vauva, eli imetin lasta vielä. Koira alkoi synnyttää, olin yksin kotona. Ovelle koputettiin ja siellä oli likakaivon tyhjentäjä, joka kyseli ohjeita mihin mennä ja mikä kaivo on tarkoitus tyhjentää. Ei siinä mitään, mutta kun se kaivo sattui olemaan talon takana paikassa, jossa sen ympärillä oli koiratarha jossa taas oli kaksi lansua. Ei uskaltanut hän sinne yksin mennä. Yhtään en tiedä, kuinka selvitin tuon dilemman, eli samanaikaisesti imetin/hoidin vauvaa, siirsin koiria ja synnytin pentuja yksin. Niin sitä nuorena jaksaa :-)  Tarkemmin ajatellen, vauvan on täytynyt olla Anton, sillä muutenhan minulla olisi ollut vielä taaperokin siinä hoidettavana. Ehkä olikin, siitäkin selvittin!

Anna & Anton olivat viikonlopun kotona – pitkästä aikaa yhtä aikaa, ihanaa! Ja Anna leipoi (jälleen kerran) Maailman Herkullisimman Kakun - nam! Otimme sitten sunnuntaina Annan kanssa poseerauskuvat lapsista. Oma silmä oli jo ennenkin sanonut, että joukossa on yksi matalaraajaisempi tapaus, kuvista sen viimeistään näkee. Pikkuisen on nöffinsorttinen, mutta on se niin söpö! Ei kaikkien tarvitsekaan olla potentiaalisia näyttelykoiria, sillä kaikki ovat toivon mukaan kuitenkin ennen kaikkea mukavia perhekoiria, joku pärjää näyttelyssä ehkä sitten jos pärjää, pakko ei ole edes osallistua.  

Tässä ekat poseerauskuvat (ikää siis 6vko 3 pv)

Poika1 - Dog1

Poika2 - Dog2

Poika3 - Dog3

Tyttö1 - Bitch1

Tyttö2 - Bitch2

Olin itse Haminassa la + su, kuvasin ryhmäkilpailut ja tapasin myös Ollin & Jonnan siellä lauantaina. Otettiin Ollista "tykkikuvia", kun oli niin mainio tausta :)

Olli ja suuren suuri tykki, Haminassa siis.

Siippani Johan taas oli Tuomarinkartanossa ja tuo mukava mies toi lansulapsille viisi ikiomaa lelua tuliaisiksi. Jestas, että oli lapsilla lystiä illalla, kun riekkuivat uusien lelujensa kanssa! Ja sittenpä on jokaisella oma tuttu lelu, jonka saa mukaansa uuteen kotiin (jos lelut siis ovat ehjiä enää parin viikon päästä).

Ihania uusia leluja lapsilla!

Pentuset uudessa tarhassaan, näköjään mökki kelpaa. Tuo lentoboxi on muuten Salmelan Jukan peruja, hän toi sillä jonkun bernhardin noin 20 v. sitten, eikä boxi silloin mahtunut koiran lisäksi hänen autonsa kyytiin. Haimme sitten boxin pois kuleksimasta huolintaliikkeen varastosta. Hyvin toimii pentumökkinä.

Jouduimme rakentamaan pennuille oman tarhan, kas kun tiistaina tuli Dharma-bernhard synnytyslomalle. Dharman Krisse-emäntä on kovin kiireinen tähän aikaan vuodesta, kun hän kiitää tallilta toiselle tekemässä kiimakontrolleja, siemennyksiä ja ultrauksia, joten koiranpentujen hoito olisi hankalaa. Ja kun Dharma ei ole aikaisemmista yrityksistä tullut kantavaksi sopivampaan aikaan, päätyi Krisse luottamaan homman meille. Olemme iloisia ja ylpeitä pestistä ja toivomme olevamme luottamuksen arvoisia! Ja Dharma on tottunut olemaan meillä, se on ennenkin viettänyt lomiaan täällä, joten paikat ja ihmiset ovat sille tuttuja. Ja se on muutenkin niin rauhallinen ja sopeutuvainen koira, että uskoisin kaiken sujuvan ihan hyvin. Mutta jestas, että se on ISO! Siis Dharma kun muutenkin on hyvin kookas narttu, ja nyt kun sillä on vielä noin kymmenen päivää jäljellä synnytykseen, on se suorastaan valtava. Ja kymmenen päivää aikaa levitä vielä lisää... Jopa Johan oli sitä mieltä, että eihän koiran tarvitsisi ihan noin suuri olla (on raukka tottunut vain lansuihin viime aikoina, sillä oma Otto-bernharduros on pikkuisen pieni...), mutta yhtä kaikki Dharma on aika liikkis! Se kuorsaa ja kuolaa, on hellyydenkipeä, ihana otus! Meillä on onneksi tässä hirsitalossa viileää sisällä, joten kuumimpaan aikaan päivällä Dharma on mielellään sisällä. Krisse väitti, että se tahtoisi ehkä jäädä yöksi ulos, ja tokihan annoimme sille tilaisuuden. Vartin jälkeen se seisoi ulko-ovella ja haukkui, aiotteko ihan oikeasti jättää minut tänne?! Pääsi se keittiöön, ja pian alkoi kuulua kuorsaus...zzzzzzzz-Krooh---zzzz---Puuuuh....

Tukalat on oltavat ison massun kanssa, onneksi sisällä on viileää...

Eli vastauksena värikeskusteluun:

Minä olen yhä sitä mieltä, että väri on lopulta jokseenkin toisarvoinen seikka. Aiempi vertaus vihreästä koirasta selittänee, mitä tarkoitan.

Tahdon myös tuoda esiin, että en kirjoituksessani moittinut jotain tiettyä erikoisnäyttelyssä näkemääni koiraa/koiria, vaan ihan aidosti olen huolissani siitä, mihin rotumme jotkut ominaisuudet ovat menossa. Ja jos joku luulee, että minkä tahansa PU/PN-luokassa (niistä näet laitoin kuvat ja joidenkin mielestä se on provokatiivista ja kritiikki koski niitä; no ei!) sijoittuneen koiran väri minua häiritsi, niin siinähän luulevat! Joukossa oli upeita koiria, joiden liikkeistä sopii ottaa mallia muidenkin. Minusta terveet liikkeet ovat paljon tärkeämpi asia kuin putipuhdas valkea pohjaväri tai sopivasti asettuneet läiskät.

Kun nyt yritän ymmärtää edelliseen päivitykseeni tulleita kommentteja, muistutan itseänikin rotumääritelmästä:

"Pohjaväri on puhtaan valkoinen, jossa epäsäännöllisen muotoisia mustia läiskiä rungossa ja lanneosassa. Kaula, eturinta, vatsa, raajat ja häntä ovat valkoisia. Pää on musta. Luonteenomaista on valkea kuono-osa, ja valkea, symmetrinen, ei liian leveä läpikulkeva otsapiirto. Epäpuhdas valkea ei ole virhe, mutta ei toivottava." (- - -) "VIRHEET: Kaikki poikkeamat edellämainituista kohdista luetaan virheiksi suhteutettuna virheen vakavuuteen."

Sano nyt sitten siitä! Yhtä epämääräinen on tämä kohta rotumääritelmästä kuin on kohta luonteesta ja käyttäytymisestä (siis mistä!? – kas vain, eihän niistä puhuta rotumääritelmässä yhtään mitään!) tai päästä (yhtä ympäripyöreätä ja ylimalkaista!).

Rotumääritelmän puutteista on keskusteltu kansainvälisissä landseer-tapaamisissa Dortmundissa jo useana vuonna. Mitään ei ole saatu aikaan, sillä rodulla on kaksi kotimaata eikä kumpikaan ole vakavissaan lähtenyt ajamaan asiaa. Ja vaikka toinen jotain yrittäisi, toinen taatusti sabotoisi yrityksen. Suomen ja hyvin monen muun maan landseeryhdistykset tahtoisivat rotumääritelmään tarkennuksia ainakin 1) rodun alkuperän 2) käyttötarkoituksen 3) luonteen/käyttäytymisen 4) pään 5) värityksen ja 6) virheiden/hylkäävien virheiden osalta. Ehkäpä nämä toteutuvat joskus.

Mutta takaisin väreihin. Kasvattajana ja myös tuomarina yritän arvioida koiran kokonaisuutta. Minulla on itselläni ollut/on omistuksessani peräti kolme urosta, joilla on ollut ns. mantteli, eli lähes kokonaan musta selkä. Tämähän ei ole rotumääritelmän mukaista, sillä niillä on vain yksi "epäsäännöllisen muotoinen läiskä". On minulla vääränvärinen narttukin, sen runko on kokonaan valkoinen (vaikkakin nokinen) ilman läiskiä. Sekään ei ole rotumääritelmän mukaista. Jos asuisin eräässä toisessa maassa, ja tahtoisin käyttää tällaisia koiria siitokseen, ei se onnistuisi. Syynä olisi (ainakin):

1) "Musta väri menee kyynärpään alle" - HYLÄTTY!

2) "Mustaa väriä ei ole lanneosassa" - HYLÄTTY!

3) "Rungossa ei ole lainkaan merkkejä" - HYLÄTTY!

4) "Selässä on yhtenäinen musta väri" - HYLÄTTY!

5) "Musta väri menee kintereeseen asti" - HYLÄTTY

6) "Päässä ei ole symmetristä/läpi menevää piirtoa" - HYLÄTTY

Tai jotain muuta toisarvoista. Se, että koira näyttää landseerilta ei kaikille ole se tärkein seikka. Väri voi olla joskus paljon tärkeämpi...

Miettikää nyt itse: Jos meilläkin siitokseen käytettävät koirat karsittaisiin VÄRIN perusteella, montako mahtaisi jäädä jäljelle? Esimerkiksi minulle ei yhtään; yhdellä on mantteli, yksi on valkorunkoinen (ei sillä kyllä enää ole kohtuakaan) ja yksi on nokinen ja naamakin ihan liian tumma.

Kommenteissa joku kirjoitti, että "Tuskin yhtäkään täysin rotumääritelmän mukaista löytyy, tai tulee koskaan löytymäänkään".  Aloituksessa (jossa siis kommentteja pyysin) puhuin väreistä, joten niiden suhteen olen eri mieltä: olen nähnyt monen monta täysin ideaaliväristä landseeria. Ihannevärisellä tarkoitan koiraa, jolla on puhtaanvalkoinen pohjaväri, musta pää jossa symmetrinen niskaan asti (tai jopa läpi – wau!) ulottuva pläsi ja valkoinen kuono-osa, täysi huuli- ja kirsupigmentti, lisäksi rungossa on selän paikkeilla musta "satula" ja kaiken kruunaa lantion/hännän juuren paikkeille sijoittuva musta läntti. Oijoi miten hieno koira! Jos tuommoinen ideaalivärinen koira sattuukin olemaan linnunluinen, lyhyellä askeleella liikkuva puikkonokkainen ja lyhytturkkinen yksilö, ei se joitain kasvattajia tai tuomareita haittaa yhtään, sillä sehän on täydellisen värinen!

Noin yleisenä huomiona minä ihmettelen koiriemme värejä ja jonkin verran moitin myös pientä kokoa. Mutta nyt vain väreistä: vai onko se vain tämä vuodenaika, eli koirat pudottavat turkkinsa ja ns. "piilonokisuus" tulee esiin? Enpä tiedä, mutta kokonaismäärästä vain kovin harvalla oli todella puhdas valkea pohjaväri. Väri on tietysti vain yksi asia muiden joukossa "eikä se koira värillään liiku". Tavallaan on ihan sama vaikka koira olisi vihreä – rotutyyppi erottuisi silti jos on erottuakseen. Ja itse olen minäkin ensimmäisten joukossa ollut sanomassa, että jos nyt ne mustat läntit eivät niin kohdillaan ole tai joku on vähän nokinen, niin eihän se haittaa jos koira muuten on terverakenteinen ja oikeantyyppinen. Mutta siinä taitaa käydä pian kuten on käynyt landseereiden hampaiden kanssa: Nooh, vähän on epätasainen purenta ja ovathan ne hampaat aika pienet, mutta kun tämä koira muuten... Ja kas, kovin monella on nykyään hammas- ja purentaongelmia. Ja kovin moni koiristamme on nykyään nokinen, puhdasta valkeaa pohjaväriä on tosi harvalla.

Nokisuus on jalostuksellisesti hankala, siitä ei meinaa eroon päästä. Ensimmäinen ikioma koirani (s. 1983) oli nokinen, se oli perinyt sen isältään joka myös oli nokinen, emän valkea taas oli hyvin puhdas. 1990-luvun alussa Hollannista tuomani koirat olivat puhtaanvärisiä, mutta niistä on nykykoirissani jäljellä enää ripaus ja nokisuus näkyy olevan se vallitsevampi piirre tässä värigenetiikassa (jossa minä olen muuten täysin surkea, en ole jaksanut enää opiskella).

Tällaisia johtopäätöksiä minä olen vetänyt nokisuudesta:

– jos landseerin valkea pohjaväri on putipuhdas, on valkea ennemmin kellertävän valkea ja turkki on muutenkin tiheämpää, paksumpaa, pohjavilla on runsaampaa. Musta ja valkea ovat "yhtä paksuja", koristekarvat ovat yleensä runsaat, joskus musta osuus voi pennulla/nuorella koiralla olla jopa ruskehtavaa, "vanha" turkki voi auringon polttamana myös saada ruskean säväyksen karvan kärkiin

– jos landseerin valkea pohjaväri on nokinen tai siihen taipuvainen, on valkea "vitivalkeaa", turkki on ohuempaa, "lasimaisempaa", musta osa turkista on usein runsaampaa kuin valkea; raajojen koristekarvat eivät ole niin runsaat; jos taas ovat, ne ovat toooodella pitkät mutta ohuet

Karvan laatu taas – siinä on eroja, jotka eivät välttämättä ole yhteydessä väritykseen, vaikka edellä siitäkin vihjasin. Suomeen 1980-luvulla DDR:stä tulleilla sisaruksilla oli suhteellisen puhdas väri, mutta karvan laatu oli lyhyttä. Ja tuo lyhyys on yhä keskuudessamme. Todella oikeanlaatuinen karvapeite landseerilla tulee vastaan kovin harvoin. Nyt on pakko kehua yhtä omaani, tuontiuroksellani Einsteinilla on juuri oikeanlaatuinen karva, jollaista en oikeastaan sitä ennen ole kellään tavannut. Olavilla (Olaf T.A.) oli aika lähelle, mutta ei aivan yhtä hyvä. Ja molemmilla oli/on myös puhdas valkoinen pohjaväri ilman pilkkuja. Onnellinen sattuma – kai?!

Tämä ei todellakaan ole mitään umpifaktatietoa karvoista ja turkeista, saatan olla täysin väärässä. Ovatpahan vain mietelmiäni siitä, mitä olen reilun 30 vuoden aikana nähnyt. Näistä turkkiasioista olisi todella kiva kuulla muidenkin kokemuksia, laittakaa ihmeessä kommentteja, sillä nämä ovat mielenkiintoisia asioita!

Ja tässä tämän päivän erkkarin voittajat, tai siis neljä parasta per sukupuoli:

PU-1 VSP Raigomillin Öinen Vesipeto                                PU-2 Washakie Wene Ohoi

PU-3 sert > MVA Achaz Bion us Arsnouphis          PU-4 Raigomillin Exodus

PN-1 ROP ROP-vet Haapaniemen Faia                                  PN-2 Haapaniemen Gorgot

PN-3 sert > MVA Wuoriluodon Bigsurprise Agnetha           PN-4 Wesitassun Cievä Cecilia

Onnittelut kaikille voittajille ja niiden kasvattajille! Upea päivä veteraaneille, ja monta lupaavaa nuorta koiraa ilahdutti mieltä. Nähdään ensi vuonna Kuopiossa!

Jos joku landseerharrastaja ei ole sattunut lukemaan Suomen Landseeryhdistyksen 20-vuotisjuhlakirjaa, niin voin tässä nyt kertoa ne tärkeimmät alkuvuosista: Ensimmäiset kaksi landseernarttua tulivat Suomeen vuonna 1977 Brittein saarilta, nämä sisarpuolet Harraton's Sea Panda ja Harraton's Sea Thistle olivat rekisteröity newfoundlandinkoiriksi, mutta niiden isä oli saksalainen uros Lasso v.d. Weilerhohe. Koirat tuotettiin Englannista siksi, että manner-Euroopasta tuominen olisi tarkoittanut neljän kuukauden karanteenia Suomessa, mikä ei ollut ihan halpaa lystiä. Isän ollessa mannermainen landseer, onnistuivat näiden narttujen tuojat saamaan Kennelliiton rekisteröimään koirat landseereiksi. Samoin tapahtui kahden seuraavan Englannin-tuonnin (1981), uros Caladh Sea Urchin ja narttu Harraton's Sea Mink, kohdalla. Mutta sen jälkeen menivät kirjan kannet kiinni, nöffi mikä nöffi, turha yrittää enää Brittein saarilta tuoda landseereina, olkoon vain landseervärisiä. Samoihin aikoihin (1981) tuotiin Saksasta uros Janus v. Petersberg – ja siis näiden kahden uroksen ja kolmen nartun avulla koko lansukasvatus Suomessa alkoi.

Seuraavat kaksi tuontia tulivat Itä-Saksasta vuonna 1984, ja saman vuoden lopulla yksi Länsi-Saksasta. Seuraava tuonti tuli Tanskasta vuonna 1987 ja sitä seuraavat vasta 1990-luvun alussa Belgiasta ja Hollannista. Näillä koirilla siis on Suomen lansukanta alunperin luotu. On jännä huomata, kuinka jotkut näiden ensimmäisten tuontikoirien piirteet ovat yhä näkyvissä tämän päivän koirissa: monesta voi suoraan arvata, mistä koirista ne polveutuvat.

Nyt on pentuhuoneessani viisi lansulasta, jotka polveutuvat suorassa narttulinjassa vuonna 1977 Suomeen tulleesta Englannintuonnista. Olenpa iloinen, että se esiäiti sattui olemaan se enemmän landseertyyppinen noista kahdesta silloin tulleesta nartusta.

Harraton's Sea Thistle (Mosse) ja Taina vuonna 1981 tai jotain, vuosiluku ei ole ihan varma.

Ronjan tullessa piti kyllä vähän viritellä ensin. Alakerran remontti on (ihme juttu!) yhä kesken, joten huoneita ei ole yllin kyllin, ja pakko oli saada jotkut koirat samaan tilaan. Sealyhamit Paa ja Pöö ovat tietysti poissa laskuista, nehän eivät ole maailman sosiaalisimpia koiria. Käpsyllä on pennut, ja se siis on auttamatta poissa kuvioista. Jäljelle jää Pepi.

Pepi-karvabasset osaa halutessaan olla tosi hankala ja onhan siitä taas mennyt aikaa, kun nämä kaksi narttua tapasivat toisensa. Vain muutaman kerran kai syksyn 2009 jälkeen, mutta ainakin ennen rouvat olivat ylimmät ystävykset. Pepi hoiteli Ronjan pentuja kuin omiaan ja yhdessä ne saattelivat pesueen maailmalle. Joten luotin siihen, että kaikki sujuu.

Niin sujuikin. Perjantaina kun Ronja tuli, laitoin sen yksin keittiöön. Päästin Pepin sinne jonkun ajan päästä, aluksi seurasi murrausta ja pörhistelyä puolin ja toisin. Päätimme, että anti olla, siellähän setvivät keskenään. Ja eipä aikaakaan, kun alakerrasta kuului jyminää ja töminää kun rouvat kisailivat. Nyt ne ovat päivisin keskenään ulkona, ruokailukin sujuu sulassa sovussa. Totta puhuen Ronja on kevyellä dieetillä, siltä näet poistettiin kohtu viime syksynä ja sehän tunnetusti helposti aiheuttaa "rehunkäytön optimalisointia".

Ronja-mummi ja Käpsy moikkailevat toisiaan vain matkan päästä, en viitsi ottaa riskejä. Olen muutenkin nyt yliherkkä kaikelle, kun kauan kaivatut pennut vihdoin ovat syntyneet. Mitä vain voi tapahtua, itävä tauti voi ilmetä, uusi tarttua...

Pennut ovat lihavia, hyvinvoivia ja kaikin puolin tyytyväisiä. Olen vain ihan joskus kuullut niistä kenenkään huutavan, ja pian ne ovat jo pariviikkoisia. Eli ruoka- ja siivoushuolto pelaa, hyvä Käpä!

Käpsyllä oli aluksi vähän vaikeuksia, se kun ei olisi tahtonut pitää allaan paksuja vällyjä, joita taas minä pennuilla tahdon pitää. Nyt tuo fiksu äitikoira on tajunnut, että pennut voivat kölliä vällyjen päällä, se itse voi siirtyä toiselle puolelle jossa ihan luvan kanssa saa maata kylmällä kaakelilla jos tahtoo (peitto pitää tietysti raapia pois alta).

Tähän asti on kaikki hyvin, pidän peukkuja että niin menee jatkossakin. On kyllä hienoa, että on tämmöinen sopiva, viiden pennun pentue – se on niin paljon helpompaa. Kaikille riittää taatusti maitoa, jokaiselle on oma tissi aina kun tekee ruokaa mieli, emä pysyy paremmassa kunnossa, myöhemmin on vähemmän työtä siivouksessa ja pennut saa ehkä kaikki jopa myytyä ennen luovutusikää. Ja jos ei saa, on niitä myymättömiä sitten ainakin vähemmän...

Ronja-mummi on talvilomalla meillä viikon ajan.

Grandmother "Ronja" (W.Walkea Noita) is staying by us for a week.

Käpsy (W.Wait On Gate) synnytti oikein sopivan määrän lansulapsia torstaina 28.3. Pentuja tuli kolme poikaa ja kaksi tyttöä. Olisihan niitä tyttöjä voinut olla valittavaksi asti, mutta näinhän on menty usein ennenkin, ja niin nytkin.

Käpsy on niin mainio emä kuin vain lasuäiti voi olla! Ei ole kyllä koskaan ennenkään ollut ongelmia sen asian suhteen, mikä on hyvin tärkeä kriteeri siitoskoirille.

Lapset ovat lihavia, hirmu pulleroita! Parilla oli täysi pigmentti nenässään jo parin tunnin ikäisinä, mikä oli odotettavissakin näistä vanhemmista. Toisella tytöllä on valitettavasti mutka hännänpäässä. Jos oikein laskin, oli tuo pentu 65. ikinä syntynyt Washakie-lansu ja ensimmäinen laatuaan tuon vian suhteen. (No jaa, rehellisyyden nimissä on pentuja tietysti syntynyt kuolleina ja joskus on karsittukin, joten ehkä tämä oli sitten 72. tai jotain.) Enkä muista kellään äitini Murmelin-koirillakaan olleen mutkia, joten kerta se on ensimmäinenkin. Todennäköisesti siitä tulee se pentueen kaunotar sitten... tietysti.

Läskit lansulapset tänään, 5 pv. vanhoina.

Fat puppies, 5 days old today. 3 + 2.